Monet meistä olemme jo hyvin varhain oppineet, että tärkeintä on olla kiltti.
Kiltisti.
Nätisti.
Ei näyttää tunteitaan. Varsinkaan negatiivisia. Sillä ei ollut merkitystä miltä tuntui, vaan sillä miltä asiat näyttivät ulospäin.
SILLÄ ei ole merkitystä miltä sinusta TUNTUU.
Niele itkusi. Työnnä outo olosi, tunteesi, mielipiteesi syvälle jonnekin, missä et varmasti ikinä niihin törmää.
Kasva reippaaksi. Ole ystävällinen. Hymyile. Käy koulusi hyvin. Tuo hyviä numeroita ja todistuksia, jotta sinusta voidaan olla ylpeitä. Jotta sinua ei tarvitse hävetä kun mennään sukulaisiin. Ole kunnolla. Ihmisiksi. Mitä naapuritkin ajattelee?
Mitä sinusta jäi jäljelle? Hymyilevä, ilmapiiriä ja muita kannatteleva, pelokas, helppo, kiltti ihminen. Ahtaan paikan tuntu sisällä jossain. Puristus sydämen luona. Itkun tunne jossain otsan ja silmien takana. Yksinäisyyden ja irrallisuuden tunne.
Sitten. Odottamatta. Akupunktiolääkäri tunnustelee ranteesi pulssia, katsoo sinua syvälle silmiin ja sanoo sinulle lempeästi: sinulla on surullinen sielu.
Kyyneleet alkavat virrata poskillasi….
Tulppa irtoaa, hengität syvään sisään ja ulos… monen kymmenen vuoden suru pääsee virtaamaan purona kehostasi ja valuu hoitohuoneen lattialle isoksi lätäköksi. Keveyttä, elämää alkaa tulvia sisääsi ja huomaat miettiväsi: tältäkö tuntuu vapaus?